sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Ilmiselvä Sankari

Wappuaattonsa voi ihminen viettää niin kovin monella tavalla. Meidän lauma vietti tätä työläisten juhlaa Tottijärven metsässä muiden yhtä ilomielisten pelastuskoiraihmisten seurassa. Ilmapalloja, serpenttiiniä, peruukkeja, simaa, naurua ja aamuyöhön valvomista eli wappumeininkiä parhaimmillaan :)

Syy erilaiseen wappukarkelointiin oli tällä kertaa rokkipoika Oivan osallistuminen hakukokeeseen, tarkemmin sanottuna loppukokeiden pimeä-osuuteen. Ja mammahan vanhaan, tuttuun tapaan jännitti niin ettei kahvi meinannut kupissa pysyä.

Ensimmäinen vaihe, ennen maasto-osuuteen siirtymistä, oli luoksepäästävyys, jossa ei Oivan kohdalla mitään kummallista. Seuraavaksi alettiin odottaa kuumeisesti pimeän laskeutumista..

Itse maastoon pääsimme toisena koirakkona ja ennen alueelle siirtymistä suoritimme hallittavuus-osuuden. Oiva oli aivan intopiukassa ja siihen nähden selvisimme hyvin. Erityisesti paikallaolon istun-kuin-patsas -mentaliteetista ohjaaja oli enemmän kuin tyytyväinen. Tuon kolmeminuuttisen aikana allekirjoittanut teki etsintäsuunnitelman alueen muodon, kylmenevän ilman, tuulensuunnan sekä koiran työskentelytavan perusteella. Ja ei muuta kuin matkaan..

Itse suoritus meni erittäin mallikkaasti. Ohjaaja eteni suunnitelman mukaisesti ja koira teki hakulenkkejään innokkaan määrätietoisesti. Ja pian lähdön jälkeen tutut jäniksen tasajalka-loikat kertoivat mammalle, että hajulla ollaan. Oivahan on siitä ihanteellinen kumppani, että ohjaaja ei pysty mieli-aloillaan tai kulkusuunnillaan sabotoimaan suorituksia. Kun haju tulee niin sinne mennään. Ja niinpä, melko kivuttomasti löytyivätkin kaksi ensimmäistä maalimiestä, jotka maltillisesti ilmaistiin. Kolmatta piilottelijaa saatiinkin sitten hakea hiukan kauemmin ja pakko on myöntää, että pieni pelon peikko käväisi jo kurkistamassa kun hajua ei alkanut löytyä.. Lisäksi onnistuimme hiukan sekoittamaan suunnistajaa ja erkaannuimme hetkellisesti suunnitelmasta. Joka kerran kun kellon kilinä loittoni, nousi toivo. Ja jokaisen tyhjän lenkin jälkeen muistui mieleen se-ainoa-hylsy, jossa viimeinen mm jäi löytymättä. Mutta sitten! Tuttu ja turvallinen BoingBoingBoing sai sydämen lähes pysähtymään. Ja pian kallion takaa ilmestyi otsalampun valokeilaan pieni irokeesipäinen sankari rulla suussaan. Mallikas luovutus, liina kiinni ja "Näytä!". Ja sieltä kivenkolosta löytyi se kolmas ja viimeinen maalimies. Koiran palkkauskin muistui tälläkertaa mieleen, mutta sitten tulivat onnen kyyneleet. Oiva oli silminnähden hämmentynyt mamman tunnepurkauksesta ja katseli niiskuttavaa ohjaajaansa silmät suurina ilmeellä "Mikä tässä treenissä nyt NOIN erikoista oli?"

Sitten pois metsästä ja palautetta kuulemaan. Nyt oli ohjaajan vuoro hämmentyä. Saimme testaajalta sellaista ylistystä ja suitsutusta että! Kyllä Oiva omasta mielestänikin on nimensä veroinen, mutta että se saumaton yhteistyö ja fiilis välittyy niin selvästi myös ulospäin. Arvosanaksi joka ikisestä kohdasta Erinomainen.

Sydän sykkyrällään onnesta palasimme kokoontumispaikalle ja sitten alkoi ilo-uutisten jakaminen. Uusi Hälytyskoira on valmistunut. Asia, jonka sisäistämisen laadusta en ole vieläkään ihan täysin vakuuttunut.

Tuohon hetkeen valmistautuminen alkoi yli neljä vuotta sitten. Ensin pentupäätöksellä ja myöhemmin pennun valinnalla. Ja oikein valitsin, siitä olen ollut koko ajan 100% varma. Evident Hero. Ilmiselvä Sankari. Ja nyt TSE:n hälytyskoira 3. polvessa.

Iso kiitos kuuluu monille:

Sarille ja Katjalle a) maailman parhaimman geeniperimän mahdollistamisesta ja b) siitä, että kaikista ennakkoajatuksista huolimatta juuri tuo veljistään poikkeava, musta-valkoinen, töpöhäntäinen juntti muuttui lopulta suosikiksi.

PiVesin treeniporukalle, joka mahdollisti treenaamisen aloittamisen jo 7 viikkoisen pörröpalleron kanssa ja joka on viettänyt kanssamme lukemattomia tunteja metsissä rämpien.

TSE:n kanssatreenaajille, joiden tuntimäärä ei myöskään ole pieni ja jotka ovat koittaneet kaikki nämä vuodet takoa päähäni TYD-aatetta.

Suurin kiitos tästä mahtavasta saavutuksesta kuuluu tietenkin Oivalle. Tuolle Rakkaalle, itsenäiselle mammanpojalle, joka on opettanut ohjaajalleen niin käsittämättömän paljon, etteivät sanat riitä kertomaan.





sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

PiVesin toko-päivä

Kokoonnuimme isolla porukalla 17.2. ProCaniksen hallille viettämään jo perinteiseksi muodostunutta toko-päiväämme. 
Kouluttajana toimi vanhaan, tuttuun tapaan Maria Mäkelä.
Kullakin koirakolla oli päivän aikana käytettävissään kaksi 20 minuutin pätkää,  mutta monet kahden koiran ohjaajat, kuten allekirjoittanutkin, käyttivät yhden  osan per koira. Olimme etukäteen pähkäilleet valmiiksi liikkeet/ongelmat, joihin neuvoja ja kikkoja halusimme.

Odottavan tiikerin aika on niiin pitkä..

Ensin Elmo:
Liikkeeksi oli valikoitunut nouto, jonka ongelmana on kapulan pureskelu.
Kävi niin iloisesti, että viikkoa aikaisemmin, kun olimme tuuraamassa Saria & Hukkaa heidän toko-valmennustunnillaan samaisessa paikassa saimme alkuvinkit tuohon pureskelusta eroon pääsemiseen. Nyt olimme siis saaneet tehdä "alkutehtäviä" kotona ja pääsimme jo askeleen pidemmälle harjoituksessa.
Een pureskelu johtuu hyvin pitkälti innostuksesta, jonka liike saa aikaan. Aloimme siis harjoittelemaan kapulan pitämistä rauhallisessa mielentilassa. Tämä toteutettiin niin, että istuimme Een kanssa vastakkain ja kapula laitettiin suuhun oikeaan kohtaan. Pureskelun estämiseksi suu pidettiin käsillä kiinni. Kun vire laski, irrotettiin käsi hitaasti yläleuan päältä ja siveltiin päätä rauhallisin vedoin niskaa kohti. Kun mielentila oli oikea, sai koira kehun ja luvan tiputtaa kapulan maahan. Vaatimustasoa pidennettiin lisäämällä aikaa pitoon. Olimme kotiharjoittelussa edenneet jo siihen vaiheeseen, että sain poistaa yläkäden melko pian ilman, että Ee alkoi pureskella kapulaa.
Tästä jatketaan pikkuhiljaa niin kauan, että apukäsiä ei enää tarvita, jonka jälkeen muutetaan koira istumaan sivulle.
Otimme myös näytteeksi muutaman vauhti-noudon ja niistä saimme kouluttajalta kehuja. Innokas ja vauhdikas, mutta kuitenkin siisti kapulan hakeminen.




Ruokailun jälkeen iltapäivällä Oiva: 
Oivan kanssa otimme Jotain Uutta ja valitsimme liikkeeksi tunnarin eli tunnistusnoudon, jota en ole koskaan kummankaan pojan kanssa kokeillut.
Ensimmäinen harjoitus tehtiin niin, että hajustin kapulan ja Maria kävi piilottamassa sen agility-esteiden taakse. Ja Oiva haki palikan. Vaikeutta lisättiin niin, että vein itse palikan. Lisättiin hämäykseksi muita esineitä. Ja lopuksi vielä muita palikoita. Ja Oiva the man meni, tutki ja toi oikean palikan joka ikinen kerta. Kouluttajamme Maria oli todella haltioissaan ja ohjaaja täysin mykistynyt. Yleensä häiriöiden lisäämiseen käytetään useampi treenikerta ja Oikku läpikävi kaikki noin 10 minuutissa. Aivan kuin olisi tehnyt moista temppua koko pienen ikänsä. Nenänkäyttäjä on nenänkäyttäjä lajissa kuin lajissa. Mamma meinasi haljeta ylpeydestä.
        


Päivä oli jälleen kerran hyvin onnistunut ja antoisa. 
Into tokoiluun kasvoi, jos mahdollista, entisestään ja uusia neuvoja aletaan hetimiten jalostamaan. 

Ja tämän ohjaajanhan ei siis pitänyt koskaan tuhlata minuuttiakaan tokoiluun.
         

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

ALOkas Elmo

9.3. oli hyvin merkittävä päivä.
Ohjaaja, jonka ei koskaan pitänyt edes treenata tokoa, huomasi matkaavansa kohti Sysmän koepaikkaa ja ilmoittautuvansa koiransa kanssa osalliseksi koitokseen.
Pelastuskoirakokeissa olen tunnettu sairaalloisena jännittäjänä, mutta voin vannoa, että se on ollut pientä verrattuna tuon tilanteen mielentilaan. Tilannetta pahensi entisestään se seikka, että kaikki omat PiVesin kannatusjoukkomme olivat päällekkäisyyksien vuoksi parin sadan kilometrin päässä tapahtumapaikasta. Hengessä mukana, tottakai! 

Paikalla myöskin kisaamassa ollut lapsuudenaikainen tuttavani oli varustautunut videokameralla eli saimme muistoksi tallenteen suorituksestamme. Kiitos Sanna tämän ikimuistoisen hetken taltioinnista.


Linkit videoihin:




Ja näin Salme Mujunen meitä tuomaroi:

Luoksepäästävyys    10
Tämä oli meille se The Liike, jota mamma jännitti oikein tosissaan. Tuomari ilmeisesti aisti sen, kun kehui poistuessaan hyvin koulutetusta koirasta.

Paikalla makaaminen    8
Edellisen ryhmän videoinnista johtuen menimme kehään kiireellä. Ee ei ollut ihan perillä tilanteestä ja tarvitsi kaksi käskyä maahanmenoon. Kehuja tarkkaavaisesta ja rauhallisesta suorituksesta.

Seuraaminen kytkettynä    9
Ajoittain väljää, varsinkin käännöksissä. Ajoittain sangen mallikasta ja oikeapaikkaista. Pisteitä ja kehuja myös iloisesta ja innokkaasta asenteesta, joka Eellä on kyllä kohdallaan.

Seuraaminen taluttimetta    9
Hehkutus jatkui. Tuomari ihastui Een asenteeseen ihan tosissaan.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä    9
Nämä kommentit olivat hauskimmat.  Käskyn kuultuaan Ee teputti muutaman "mätiedäntän"-askeleen paikallaan ennen lakoamista. Huomaa videolla tuomarin elekieli.

Luoksetulo    9
Elmomaisen vauhdikas. Melkoisen liukas alusta teki tepposin ja Ee ruopaisi ikävästi tyhjää räjähtävässä lähdössään. Ihme ja kumma, sai pysäytettyä ilman törmäystä. Tästä kehuja (sekä ohjaaja että mamma odottivat yhteentörmäystä).

Seisominen seuraamisen yhteydessä    10
Nappisuoritus, vaikka riemu oli tässä kohtaa jo Eellä ihan katossa.

Estehyppy    8
Tämä liike suoritettiin viimeisenä, luoksetulon jälkeen ja ilmeisesti tuo aiemmin mainittu ruopaisu venäytti tms. hiukan Een varvasta kun esteelle siirryttäessä vaikutti pikkuisen arkovan etujalkaansa. Ei kuitenkaan ontunut, mutta hypyssä osui hiukan esteeseen ja siitä pistevähennys.

Kokonaisvaikutus    10
"Tätä suoritusta oli ilo seurata. Välillä melkein henki salpaantui. Tuo asenne on kerrassaan ihana. Tällaisen miehen ottaisin itselleni koska vaan"
-Salme Mujunen -


Pistemäärä 179p, 1.palkinto, sijoitus 2.


Hengissä siis selvittiin ja vieläpä sangen mallikkaasti. Mamman jännitys ei lamannut perroherraa vaan Ee porskutti juuri sillä omalla innollaan mihin olemme treeneissäkin tottuneet. Olen erityisen iloinen juuri siitä, etten tällä kertaa omalla olemuksellani sabotoinut osaavan ystäväni suoritusta.
Kiitos kaikille tämän mahdolliseksi tehneille kanssatreenaajillemme vuosien aikana. 
Erityisesti Pivesin toko-ryhmälle, jota ilman en koskaan olisi uskaltanut moiseen ryhtyä.


Alokasluokan kolme parasta
Kuva: Itä-Hämeen Koirakerho

perjantai 22. helmikuuta 2013

Blogihaaste vastaanotettu

Törmäsin Hiisi-ystävän blogissa pitkästä aikaa aiheesen nimeltä blogihaaste ja päätin tarttua syöttiin.


1. Mikä on arvokkainta mitä koirasi on tuhonnut?

Elmo ei ole koskaan tuhonnut mitään. Piste.

Oiva taasen.. Rahallisesti arvokkain taisi olla edellinen asunto, josta piti muuttomme jälkeen uusia ovet, ovenkarmit, jalkalistat, lattiamateriaalit ja seinät eli hyvästi vuokratakuut. Myös 5vrk vanhat silmälasit harmittivat hiukan. Ja uusi BOT-takki, joka onneksi saatiin tuunattua. Ja Lontoosta ostamani ihanat korkkarit. Noihin verrattuna kaikki muu (lukuiset kengät, johdot, huonekalut..) omistaja selvitti olankohautuksella.


2. Milloin koirasi on omimmillaan?

Nenänkäyttö -hommissa eli haku- ja jälkimetsässä. Myös ongelmien ratkaiseminen omatoimisesti on pop.


3. Mikä on paras saavutuksesi koirasi kanssa?

Elmo: Yhteistyön hioutuminen 100% saumattomaksi erilaisten ylä- ja alamäkien seurauksena. SPeKL:n hälytysryhmään nouseminen 8.5.2010. Päivä ja koe, jotka eivät unohdu koskaan. 

Oiva: Yhteistyön ja itsenäisyyden balanssin saavuttaminen. 3/4 pelastuskoirakoetta ja eritoten ne nykyään-varmat-paikallaolot.


4. Mistä koirasi motivoituu parhaiten?

Elmo: Kaikki ruokaan liittyvä ja kaikki lelut tai niihin viittaavat. Motivoituu millätahansa, missä ja milloin vain.

Oiva: Nännikumit. Piste.


5. Mikä on suurin vastoinkäymisesi koiran/koirien kanssa?

Fyysisellä tasolla Elmon hypotyreoosi iski kyllä päin näköä ja pitkäksi aikaa. Psyykkisellä puolella "yhteenotto" Elmon kanssa oman masennusjakson aikana kolautti todella kovaa.

Oivan kanssa sekä fyysiset, että psyykkiset vastoinkäymiset ovat aina olleet jotenkin osa pakettia..


6. Mitä olet oppinut koiraltasi?

Johdonmukaisuutta ja määrätietoisuutta. Reaktionopeutta. Pienistä asioista nauttimista. Oivalta extrana pitkää pinnaa.


7. Saako koirasi nukkua sängyssäsi?
Ei. Mutta Ee nukkuu silti kun kukaan ei ole näkemässä.


8. Jos koirasi saisi valita, mitä se tekisi mieluiten?

Elmo olisi varmaan ylimpänä koemaistajana jossain makkaratehtaassa. Ja ottaisi alamaisekseen jonkun, joka tanssisi Hänen Ylhäisyytensä pillin mukaan.

Oiva pitäisi ikiomaa haaremia. Suurta haaremia. Jossa olisivat ainakin Frida, Helmi, Maya, Nette, Hulda, Valma, Siri, Tesla, Lyyli...


9. Mitä ominaisuuksia arvostat koirassasi?

Elmo: Työskentelymoottori. Häiriösietokyky. MammanPoika.

Oiva: Työskentelymoottori. Ihmis-avoimuus ja itsenäisyys. MammanPoika.


10. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Montako lempinimeä koirallasi on?

Elmo: Ee, El, Eepeli, Princess Ee, Emppu, Elmeri, ElmoPelmonen, ElppiGonzales..

Oiva: Oi, Oikku, Oivariini, OikkuPoikku, OivaToikka, PikkuMörkö, Kake (Kauko Röyhkään mukaan)..


11. Mikä on tavoitteesi koirasi kanssa?

Kummankin koiran kanssa yleistavoite on kaikkien osapuolten näkövinkkelistä tasapainoinen arki höystettynä mieluisella touhuilulla. Harrastusrintamalla Oivan hälyryhmään nousu, BH-koe ja tokossa edistyminen sekä Elmon hälykelpoisuuden ylläpito ja toko-kokeiden ihmeellinen maailma.


En haasta ketään erityisesti, mutta Empun vastaukset velipuoli-Kolasta kiinnostavat jälleen kovasti..




sunnuntai 3. helmikuuta 2013

VUONNA 2012, osa 2

Matka muistoihin jatkukoon.

Mamman kesäloma heinäkuussa tarkoitti paljon kaikkea kivaa. Kavereita, lenkkeilyä, treenailua, uimista.. Ja kesälomareissu porojen valtakuntaan.
Matkasimme Kuusamoon ja majoittauduimme Kylmäluoman retkeilyalueelle pieneen mökkiin. Alue oli keskellä-ei-mitään ja ihan pihapiiristä lähti upeita ulkoilureittejä pilvin pimein. Kävimme retkeilyn lisäksi tutustumassa Taivalkosken keskustaan ja paikalliseen nähtävyyteen, Kalle Päätalon kotipaikkaan Kallioniemeen. Säät olivat oikeinkin suotuisat ja juuri passelit ulkona liikkumiseen. Ja perropojat nauttivat koko sydämestään. Vaikka Oivan mielestä porot olivatkin enemmän kuin epäilyttäviä kanssakulkijoita.


Retkeilijät 

Porokoira

Elmon kohokohta: The Evästauko

Pitkospuulaisia

Jäätelötauko Taivalkoskella

Pojat Kallioniemessä


Laskeutuessamme takaisin etelään poikkesimme muutaman päivän visiitillä Aapo-ystävämme kesämökillä Iisalmessa. Saunomista, seurustelua, hyvää ruokaa ja juomaa, veneilyä.. Ja tietysti ihan pikkuisen reenailuakin.


 Bestikset kuin jänikset

"Toi on ihan pimee.."

Pakollinen ryhmäkuva

Ja toinen ihan yhtä välttämätön

Mölkky on kiva peli..

Uupuneet ystävykset lepäävät tassu tassussa

Kotiin palasi kaksi melko väsynyttä, mutta onnellista vesikoiraa. On noiden kanssa vaan niin helppo reissata kun ovat kotonaan missä vaan ja koska vaan.


Täysin ilman ikävyyksiä ei kesäloma mennyt. Yhtenä päivänä aloin vain jotenkin kiinnittämään huomiota siihen, että Elmo ei ollut järin halukas menemään autoon. Siis hyppäämään autoon. Kopeloin koiraa, seurailin liikkeitä ja teetätin temppuja enkä kuitenkaan huomannut mitään poikkeavaa. Jostain syystä takaraivossa oli kuitenkin tunne, että joku on pielessä. Joten varasin ajan hierojalle ja sainkin sen jo seuraavalle päivälle. Aluksi katsottiin liikkeitä, joissa ei ammattilaisenkaan mielestä ollut hälyttävää. Koiran läpikäymisen aikana kävi kuitenkin helposti selväksi, että mamman etiäinen oli osunut oikeaan. Keskellä selkää oli kohta, jonka käsittelyyn Elmo reagoi vahvasti kipeyden merkiksi. Ja syykin selvisi kun kiharoiden väliin hieman tarkemmin kurkisti. Selkärangan kohdalla oli paraneva, mutta selkeä n. 3cm pitkä arpi. Ja niin mamman muistikin palasi pätkittäin. Eräiden ihan-normaalien-vesikoirareenien jälkeisellä ihan-normaalilla-loppulenkillä sattui pieni egojen ihan-normaali-yhteentörmäys -hässäkkä muutamien vesikoirapoikien keskuudessa. Tilanne loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin eikä kukaan vaikuttanut saaneen vaurioita. Mutta nopeista liikkeistä johtuen kollegan hampaat olivat mitä ilmeisimmin Een selkään osuneet ja siihen haavan raapaisseet. Hierojan analyysi oli, että itse haava ei varmaankaan vaivannut, mutta tuohon kohtaan osunut kova törmäys oli aiheuttanut mustelmat ja lihasjumit selkärangan  ympärille. Jo ensimmäisellä kerralla lihakset saatiin melko hyvin aukeamaan ja viikon päästä toisessa hieronnassa tilanne oli jo normaali. Mustelmatkin sulivat ajan kanssa ja muistoksi tuosta tapauksesta jäänyt arpi (joka siis kasvaa alkuperäisen väristä karvaa) muistuttaa omistajaa päivittäin siitä, että kyllä sitä oman koiransa vaan tuntee eikä niitä MuTuja pidä epäillä koskaan.



Hyvillä mielin siis kohti seuraavaa kohokohtaa: Pirkanmaan Vesikoirien joka-kesäistä leiriviikonloppua, joka järjestettiin parin edellisvuoden tapaan Kortejärven tilalla, Tampereen Teiskossa. Mukana oli tällä kertaa 24 perroa, 2 portugeesia sekä 2 wannabe-vesikoiraa ihmisineen. Viikonloppu sisälsi telttailua, saunomista, ruokaa ja juomaa, lenkkeilyä, uimista ja tottahan toki reenaamista, reenaamista ja reenaamista. Niin, ja tuntikausia puhetta noista, ah niin armaista, karvakorvistamme.

Telttakylän valmistusta

Osa osallistujista

 Oman vuoron odottaminen ON raskasta


Elo-syyskuun vaihteessa TSE:n treeniryhmämme järjesti yhden Pelastuskoiraliiton hakukokeista Ylöjärvellä. Allekirjoittanut oli lupautunut ratamestariksi ja niinpä pari lauantaita kului tehokkaasti maastossa. Ensin alueita ja piiloja katsellen ja sitten itse kokeessa. Kanssakulkijana oli kyseistä roolia harjoittteleva ystävä, joten tehtävät sujuivat mukavissa merkeissä.

Koepiilon koemakaus

Päteviä maastontarkastajia


Syyskuun 9.pvä järjestimme vesikoiraporukan kanssa BH-kokeen Kangasalla. Niin työntekijät kuin tuomarikin löytyivät kätevästi omasta porukasta. Elmo toimitti kaupunkiosuudessa "häiriökoiran" virkaa kaikessa neutraaliudessaan.
Myös kokeilijoista löytyi omia PiVesiläisiämme, jotka suoriutuivatkin koettelemuksesta sangen mallikkaasti! Onnea vieläkin Aapo, Frida, Hukka ja Enne ohjaajineen.


21.syyskuuta osallistuimme Elmon kanssa SPeKL:n jäljen perus-pimeä -kokeeseen Tottijärvellä. Kesä jäljestystä oli taas takana eikä mitään kummallisuuksia työskentelyyn ollut ilmaantunut. Lähdimme siis matkaan melko luottavaisin mielin. Hallittavuuden jälkeen pääsimme janalle, josta jäljennosto sujuikin mallikkaasti. Meno oli varman vakaata ja matka taittui tuttuun tyyliin. Ensimmäinen esine löytyi hienosti. Samoin toinen. Ja kolmas. Ja neljäs eli viimeinenkin. Mamma oli niin ylpeä Perropojasta. Mutta. Viimeisen esineen jälkeen jälki hukkui. Totaalisesti katosi. Elmo haki ja haki. Palasimme esineelle ja yritimme uudestaan.Pääsimme joka kerta samaan kohtaan ennen kadotusta. Neljä esinettä löytyivät vartissa, mutta koko loppuaika meni pyörimiseen. Ja niin jäljentekijä jäi kuin jäikin löytymättä ja koe oli hylätty.
Hämmennykseni oli sanoinkuvaamaton ja ikävä kyllä myös Elmo tuntui kärsivän mamman hölmöstä käytöksestä ottamalla hieman itseensä. Ja sehän se vasta harmittikin kun toinen antoi varmasti kaikkensa. Johtopaikalla sain vertailla Gepsien näytöiltä jäljentekijän kulkemaa reittiä suhteessa omaamme. Ja identtisethän ne olivat. Viimeiseltä esineeltä oli vain kivenheitto piilolle eikä matkalla ollut ihmisen silmin mitään muuta kuin suoraa maastoa. Mutta jokin siinä kohdassa sai koiran nenän hävittämään jäljen. Pähkäilimme asiaa joka vinkkelistä suunnistajan, testaajien ja kaikkien muidenkin kanssa emmekä löytäneet tapahtuneelle minkäänlaista selitystä.
Pitemmän ajan pohdinnoissa mieleeni juolahti ohjaajan psyykkisen puolen vaikutus Elmoon tässäkin asiassa. Tuntuu omahyväiseltä sanoa, mutta jäljellä eteen tulevat ongelmat ovat meille vieras käsite. Ja niin ollen moinen tilanne on myös ohjaajalle uusi enkä oikein osannut hillitä tunteitani vaan hämmennyin pahemman kerran. Todennäköisesti tästä johtuen myös Elmon pasmat menivät vain sekaisin. Mitään muuta syytä en ole keksinyt sillä jäljestää tuo herra osaa. Ja hyvin osaakin.

Jäljellä SPeKL:n ryhmäkatselmuksessa vuonna 2009


Viikkoa myöhemmin oli Oivan vuoro joutua koettelemukseen hakukokeen loppu-pimeä -osuuden muodossa Ruutanassa. Keli oli jälleen kerran vesikoira-vastainen: vettä satoi. Pääsimme loppukokelaista maastoon ensimmäisinä, koska myötämieliset kanssakokelaat armahtivat meitä. Kokeen jälkeen oli luvassa siirtyminen Hartolaan seuraavana aamuna starttaavan hirvestyskauden aloituksen vuoksi.
Hallittavuus, jota etukäteen taas jännitin, meni oikein mallikkaasti ja lähdimme maasto-osuuteen iloisin mielin. Ilma ei liikkunut lainkaan ja etsintäsuunnitelman teko oli haastavaa, mutta matkaan päästiin. Oiva työskenteli hyvin tehden omatoimisesti hakukaaria. Yhdessä kulmassa luulin jo maalimiehen löytyvän kun koira tarkenteli kovasti alueen rajalla nostellen nenäänsä rajamerkkien luona. Ihmettelin ääneen moista, sillä aiemmin Oikku ei merkkeihin ole reagoinut. Jatkoimme matkaa ja ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen rokkitukka katosi tiheään metsikköön lupaavilla loikilla. Ja ilmestyikin rullan kanssa takaisin. Ensimmäinen maalimies oli löytynyt onnistuneesti. Taival jatkui jo hiukan rennommin ja kotvasen kuljettuamme huomasin Oivan jälleen tarkentavan innokkaana synkässä kuusikossa. Sieltä löytyi toinen maalimies. Jännitys pamppaili sydänalasani sillä tiesin, että nousumme hälytysryhmään oli enää yhden löydön päässä. Jatkoimme etsintäsuunnitelman mukaisesti alueen loppuun ja päätin tehdä vielä muutaman koukkauksen ajan puitteissa. Mutta niin vain kävi, että hävisimme kellolle ja koeaikamme päättyi ilman kolmatta löytöä. Harmistus oli suunnaton sillä tiesin, että Oiva oli toiminut hienosti ja antanut kaikkensa.
Vielä suuremmaksi oman itseni piiskaaminen nousi kun kuulin missä tuo piiloon jäänyt henkilö oli. Kulmassa, jossa Oiva mielestäni touhuili heijastinmerkkien hajujen kanssa. Ampukaa Ohjaajat Aamunkoitteessa -kerhon jäsenyys oli jälleen taattu. Näissä tunnelmissa lähdimme klo 00.00 ajelemaan edessäolevaa 250km matkaa pimeään ja sateiseen yöhön.
Aamulla, parin tunnin unien jälkeen metsälle lähtiessäni, sain viestien muodossa kuulla ettei kukaan loppukokelaista tai taidostarkistajista ollut löytänyt kyseistä maalimiestä sillä hänen piilostaan ei ilma liikkunut mihinkään suuntaan. Toisten epäonnesta en tietenkään riemuinnut, mutta uskoni omaan pikku etsijääni sain takaisin.



Seuraavaksi tapahtumakentällä olikin vuorossa Oivan MH-luonnekuvaus, josta oma tarinansa luettavissa aiemmissa blogiteksteissä.


1.11.2012 oli suuri juhlapäivä. Meille kaikille rakas Milli-mummu täytti pyöreät 10v.
Tilanne vaati juhlimista pitkällä kaavalla ja niinpä suuntasimme viikonlopuksi Untavalle mökkeilemään. 

Birthday partyt:


Jälkipolvien lahja mummulle:

Kakkukestien vastapainoksi retkeilimme vesikkoystävien kanssa Pukalan maisemissa.


10.11. aloitimme vesikkoporukalla jälleen hallitoko -kauden vuokraamalla Koirakoutsilta parituntisen vuoron lauantaisin aina maaliskuun loppuun asti. Menossa mukana 11 perroa ja portugeesi ohjaajineen eli entiseen malliin villiä melskettä, helinää, helskettä. Kunhan hallikausi päättyy, on aika koota yhteen se, mitä tehtiin, mitä mahdollisesti opittiin ja ennen kaikkea miten jatketaan.


Joulukuun alussa tämä mamma otti hieman "omaa aikaa" ja suuntasi kollegoiden kera jouluostoksille Tallinnaan viikonlopuksi. Tämä tietenkin tarkoitti pojille kyläilyreissua.
Oiva suuntasi bestiksensä Aapon laumaan ja Elmo majoittui Fridan&Ruffen perheeseen.
On ihanaa, kun ystävien joukosta löytyy hoitopaikkoja sillä Elmon kohdalla olen näissä tilanteissa aika varovainen. Paikassa, johon Elmon suostun jättämään, täytyy olla "Elmon ihminen" eli joku, johon Een tiedän luottavan. Toisaalta hoitotätien ja -setien täytyy myös tunnistaa "susi lampaan vaatteissa" eli kyetä pysymään jämäkkänä kaikista hellyydenosoituksista ja höynäytysyrityksistä huolimatta. Oivan voikin jättää ihan kenelle tahansa, mutta Aapolandia on toki mieluisin kohde, sillä kaverukset nauttivat laatuajasta toistensa kanssa 24/7. Summa summarum viikonloppu meni meillä kaikilla kolmella varsin mallikkaasti eivätkä hoitajatkaan tainneet suurempia traumoja saada.


5.-6.12. vietimme Elmon kanssa yön Kakolan lääninvankilassa, Turussa. 
Kyseessä oli Pelastuskoiraliiton tapahtuma, jota myös Linnanjuhliksi kutsutaan. 

Tapahtuma alkoi perjantai-iltana klo 20 ja päättyi seuraavana aamuna klo 6. Osallistujia oli ympäri Suomea, yhteensä yli 120 erilaisissa koulutusvaiheissa olevaa koirakkoa.
Osallistujat jaettiin aluksi omiin pienryhmiinsä ja näillä kokoonpanoilla kierrettiin etukäteen määritetyillä harjoitusalueilla. Meidän ryhmämme aloitti yönsä pölyiseltä selliosastolta, siirtyi sitten metallityöpajaan, edelleen toiselle selliosastolle ja yön päätti visiitti eristysosastolle. Kukin koira treenasi vuorollaan ohjaajan toiveiden mukaisesti koiran taso ja kokemukset huomioonottaen. Elmo on rakennusetsinnöissä aika kokenut ja niinpä annoinkin kanssatreenaajien suunnitella melko paljon harjoituksistamme. Ja hyvinhän perroherra suoriutuikin haasteista. Kokemus oli kerrassaan mahtava ja vieraiden, mutta samanhenkisten ihmisten kanssa treenaaminen antoi todella paljon.

SPeKL:n sivuilla juttua tapahtumasta

Metallityöpajassa oli tossupakko turvallisuussyistä, mutta se ei menoa haitannut.


Eristysselli oli vakava paikka..


14.12. juhlittiin jälleen kun Mamman Rakas Perroherra täytti 6v. 
Käsittämätöntä kuinka nopeasti aika rientää. Vastahan Ee oli ihan pieni. 
Vaan kyllä tämän yhteisen taipaleemme varrelle on mahtunut paljon niin iloa kuin suruakin. 
Päivääkään en vaihtaisi pois.


Joulua vietettiin Hartolan mummulassa.
Lahjaröykkiöstä päätellen pojat olivat olleet TODELLA kilttejä. Taisivat tontut painaa melko paljon tapahtumia villasella tänä vuonna..

Pakollinen joulupose osa 1

Ja osa 2

Jouluateria


Hirrrrveesti leluja


Vuosi vaihtui tuttuun tapaan Mörkölässä kera rakkaiden.
Ja tällä kertaa tyystin ilman vammoja.


lauantai 5. tammikuuta 2013

VUONNA 2012, osa 1

Palataanpas hetkeksi juuri ohitettuun vuoteen 2012 tapahtumineen.


Heti tammikuun alussa aloitimme vesikoiraporukalla hallitoko -kauden vuokraamalla Koirakoutsilta vakiovuoron kerran viikossa kevääseen asti. Kun Oivan motivaatiokin oli saatu kohdalleen niin täytyy sanoa, että nautin tokosta toden teolla kummankin perroherran kanssa. Tosin vaatii hyvää roolinvaihtamis -kykyä treenata ensin intopiukassa ohjeita odottavan virtapiiri-Elmon kanssa ja seuraavaksi heittäytyä itse inspiroimaan Oivaa.

Helmikuussa vietimme Pirkanmaan Vesikoirien toko-päivää Mouhijärvellä ProCanis-hallilla, kouluttajanamme Maria Mäkelä. Kunkin koirakon oli pitänyt etukäteen miettia muutama liike/asia, joihin haluaa ohjeita. Sovimme tietenkin porukalla etukäteen, että pyrimme kokonaisuutena saamaan mahdollisimman monipuolisesti liikkeitä päivälle. Sekä omista osuuksista, että kaverikoirien pätkistä saatiin kyllä aimoannos uusia vinkkejä.



Helmikuussa oli myös aika valmistaa synttärikakku tuttuun tapaan maksalaatikosta ja kissanruoasta kera kolmen nakkikynttilän. Mamman Rokkipoika 3v.



Alkuvuonna hakupuolella haasteita aiheutti edellistalven tapaan lumitilanne. Ei niinkään itse treenaamisen vaan enemmänkin treenaamaan pääsemisen osalta. Toki myöskään ajatus lumisten koirien tuntikausien autossa istuttamisesta ei innostanut juoksuttamaan työkavereita umpihangessa. Niinpä treeniaiheet muodostuivat pitkälti kaikesta muusta paitsi itse maaston etsintätyöskentelystä. Ohjaajien ja maalimiesten mielikuvitusta koeteltiin kun haluttiin kaikkea mahdollista ja mahdotonta koirien hämmentämiseksi. Myös rullailun mukavuutta ylläpidettiin nopeilla Back to basic -toistosarjoilla erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Mahdollisuuksien mukaan treenattiin myös paljon pihapiireissä, halleissa yms. vähälumisissa paikoissa. Tuli myös testattua, ettei fleecehaalari työliivien alla haittaa pätkääkään työskentelyä (vaikka melko hassulta näyttääkin).


Kuva: Eeva Kaataja

Etsintäkoiraporukkamme järjesti meille upean mahdollisuuden tutustua hajutunnistuksen kiehtovaan maailmaan kahden luennon ja yhden käytännönharjoitus -kerran avulla. Koulutuksesta vastasivat alansa ammattilaiset, Ilkka Hormila ja Sari Paavilainen.
Opimme paljon noista koirien ah niin ihmeellisistä kirsuista ja niiden toinen toistaan häikäisevämmistä kyvyistä. Ja teemasta voisi varmasti puhua vaikka maailman tappiin. Kiehtova aihealue, ei voi muuta sanoa!
Käytäntöön pääsimme tutustumaan asfalttijäljen avulla. Ensin jäljentekijä pyyhki itseään harsotaitoksella, joka sitten talletettiin Minigrip -pussiin alkuhajuksi. Sitten käveltiin jälki, jota vahvistettiin ruiskuttamalla suihkepullolla jäljentekijän pesuvettä. Jäljet tehtiin vilkkaasti liikennöidylle parkkipaikalle ja vieri viereen sillä tunnistusjäljen tavoite ja idea on seurata ainoastaan samaa hajua mikä alussa on annettu. Jäljen päähän jätettiin pieni, huomaamaton, metallinen esine, jonka luona ohjaaja palkkaisi koiran. Jäljentekijä poistui näkö- ja etenkin haju"piiristä", jotta koira ei missään tapauksessa saisi vainua ilmasta.
Täytyy myöntää, että hiukan jännitti tuo ensimmäinen koitos kun oli asiantuntija seuraamassa. Otin Een autosta ja puin jäljestysvermeet päälle. Sitten siirryimme lähelle jäljen alkua ja avasin pussin koiralle haistettavaksi. Ja totta tosiaan, Elmo veti kirsuntäydeltä hajua kuin ammattilainen konsanaan. Sitten ohjasin koiran jäljen alkuun. Vaikka olemme paljon jäljestelleet metsässä, en olisi uskonut, että tämä juna kulkee myös asfaltilla jossa on lukuisia muitakin hajuja. Mutta niin vain ElmoPelmonen eteni koko jäljen määrätietoisesti nenä maassa ja pysähtyi oikeaoppisesti esineelle. Tämä kissanruoka oli enemmän kuin ansaittu. Kaikki koirat saivat vielä toisetkin jäljet ja yhtä mallikkaasti meni sekin.
Sen verran innostuimme asiasta, että kävimme kevään/kesän aikana useammankin kerran myös vesikoiraporukalla kokeilemassa tätä jälkimuotoa hyvin tuloksin. Ainakin Oivalle tuo tarkkuutta vaativa jäljestys lisäsi tarkkuutta ja malttia myös metsäjäljelle.


Kuva: Eeva Kaataja

27.3. oli suuri päivä kun päivänvalon näkivät Oivan Etna-siskon kahdeksan kauan odotettua perropalleroa. Kolme pientä prinssiä ja viisi pientä prinsessaa. Kiinnostus näihin penneleihin oli vielä tavallistakin suurempi sillä yhden pojan oli määrä päätyä PiVesiläiseksi neljännessä polvessa. Tästä syystä olimme Sarin kanssa enemmän kuin innokkaita myös testaamaan pentueen ennen luovutusikää.

Viikot kuluivat ja vihdoin 5.5. koitti tuo jännittävä päivä. Onneksi myös Johanna ja Sami, joille yksi poju oli suunnitteilla, lähtivät Kokkolaan tulevaa pentuaan katsomaan sillä allekirjoittanut ja Sari viettivät edellisyön TSE-kokeessa. Parin tunnin yöunet johtivat hysteriaan ja ainoa oikea paikka meille oli todellakin takapenkillä.
Päivä kului mukavissa merkeissä pentusia pyöritellen ja testausten parissa. Ja löytyihän sieltä sellainen juuri passeli pieni PiVesiläinenkin.

Pikkuinen Ruffe

Oivan ihanainen Peppi-mamma                                                          Tuore äiti Etna





















Viikonloppu oli rankka, mutta kovin antoisa. Erityisen onnistuneeksi sen teki se, että osallistuimme Elmon kanssa perjantain ja lauantain välisenä yönä ensimmäiseen taidontarkistus -kokeeseemme oltuamme hälytyskelpoinen koirakko kahden vuoden ajan. Vaikka ohjaaja jännitti kuten aina ennenkin, ElmoEtsijä suoriutui mallikkaasti tyylilleen uskollisena ja läpäisimme kokeen hyvillä arvosteluilla.

                                                        


Toukokuun puolivälissä tein jotain sellaista, johon en olisi muutama vuosi sitten uskonut ikinä ryhtyväni. Eivätkä olisi uskoneet koirakaveritkaan.
Osallistuimme Elmon kanssa Mölli-Toko -kokeeseen. Koe järjestettiin Nokialla ja mukana menossa oli tietysti koko Oma PiVesin kannatusrinkimme. Ja hyvänen aika kuinka ohjaajaa jännitti. Kehään meno oli meikäläiseltä eräänlainen itsensä voittaminen jo sinällään. Koettelemus meni olosuhteet huomioiden ihan hyvin ja sillä irtosi 171 pistettä ja ALOkkaan luokkavoitto.





Toukokuuhun mahtui vielä vesikoira -esittelypäivä Linnainmaan Musti ja Mirri -liikkeessä ja olimme tuttuun tapaan paikalla edustamassa sankalla joukolla.
Koirilla ja omistajilla oli hauska päivä. Elmo viihdytti läsnäolijoita ja hurmasi kauppiaan jakamalla mainoslehtiä aivan intopiukassa. Ja kalliiksihan tämä visiitti tuli tietenkin kun Elmo riettaantui vallitsemaan itselleen leluja ihan suoraan hyllystä.. Ja mamma betalar.




Seuraavaksi päästään hehkuttamaan rokkipoikaa. Kesäkuun alussa osallistuimme Oivan kanssa ensimmäiseen loppukokeeseemme tiellä pelastuskoiraksi. Vuorossa oli päiväkoe ja paikkana Tottijärvi. Kiireisen pikkumiehen kanssa olen aina jännittänyt eniten paikallamakuu -osiota sillä tuolla malttamattomalla persoonalla into metsään ja hommiin on melkoinen. Eikä jännitystä lieventänyt yhtään se seikka, että odotellessa omaa vuoroamme alkoi taivaalta sataa jo valmiiksi kylmän ja märän ilman extraksi vielä golf -pallon kokoisia rakeita. Näissä tunnelmissa lähdimme koettelemukseen. Hallittavuus -osio meni olosuhteet huomioon ottaen ihan hyvin ja siellä se pienimies pötkötti määräajankin hievahtamatta. Maastoon päästessämme oma oloni helpottui, koska luotan Oivan etsintätyöskentelyyn. Ja vaikka tekemäni etsintäsuunnitelma oli H-U-O-N-O niin poika vaan porskutti ja nosti maalimiehen toisensa jälkeen hyvillä ilmaisuilla. On se vaan niin pätevä, pieni otus. 
Koko hommaan ei kamalasti aikaa tuhraantunut ja arvioinnissa Oiva sai isoa plussaa työskentelystään. Se meidät pelasti tälläkin kertaa.




Kesäkuun, ja samalla kesän, yksi kohokohta olivat Koirauinnin SM-kilpailut Hämeenlinnassa. Edellisestä kesästä innostuneena päätimme tänä vuonna koota ikioman PiVesi-joukkueen, mutta loppujen lopuksi innostus paisui paisumistaan ja kokonaista kolmen joukkueen voimin osallistuttiin. Ja useamman kerran käytiin oikein harjoittelemassakin, lähinnä veneestä hyppäämistä kunkin karvanaaman kohdalla. Ja kyllä me sitten vähän joukkuejakoakin suunnittelimme sen perusteella, pakko myöntää.

Kuva treeneistä: Sanna Kailanto

Kuva treeneistä: Sanna Kailanto

Itse kisapäivä oli edellisvuoden täysi vastakohta: lämpöä oli vain jokunen aste ja vettä satoi kaatamalla. Emme tietenkään antaneet moisen seikan haitata vaan olimme mukana koko sydämistämme. Vaikka sijoituksille emme uineetkaan niin hauskaa oli ja tästä tulee varmasti kesäinen perinne. Katselin jälkikäteen kotona tuloksia  ja itseasiassa Elmo olisi ollut lauantain yksilökilpailussa kolmas ajoilla, jotka ui joukkuekilpailussa sunnuntaina. Ja Nopeimman Vesikoiran titteli nyt kuitenkin.

Kuva: Juha Heino


Tähän päättyy osa 1. 
Jatkoa seuraa eli osassa 2 loput puoli vuotta.