Wappuaattonsa voi ihminen viettää niin kovin monella tavalla. Meidän lauma vietti tätä työläisten juhlaa Tottijärven metsässä muiden yhtä ilomielisten pelastuskoiraihmisten seurassa. Ilmapalloja, serpenttiiniä, peruukkeja, simaa, naurua ja aamuyöhön valvomista eli wappumeininkiä parhaimmillaan :)
Syy erilaiseen wappukarkelointiin oli tällä kertaa rokkipoika Oivan osallistuminen hakukokeeseen, tarkemmin sanottuna loppukokeiden pimeä-osuuteen. Ja mammahan vanhaan, tuttuun tapaan jännitti niin ettei kahvi meinannut kupissa pysyä.
Ensimmäinen vaihe, ennen maasto-osuuteen siirtymistä, oli luoksepäästävyys, jossa ei Oivan kohdalla mitään kummallista. Seuraavaksi alettiin odottaa kuumeisesti pimeän laskeutumista..
Itse maastoon pääsimme toisena koirakkona ja ennen alueelle siirtymistä suoritimme hallittavuus-osuuden. Oiva oli aivan intopiukassa ja siihen nähden selvisimme hyvin. Erityisesti paikallaolon istun-kuin-patsas -mentaliteetista ohjaaja oli enemmän kuin tyytyväinen. Tuon kolmeminuuttisen aikana allekirjoittanut teki etsintäsuunnitelman alueen muodon, kylmenevän ilman, tuulensuunnan sekä koiran työskentelytavan perusteella. Ja ei muuta kuin matkaan..
Itse suoritus meni erittäin mallikkaasti. Ohjaaja eteni suunnitelman mukaisesti ja koira teki hakulenkkejään innokkaan määrätietoisesti. Ja pian lähdön jälkeen tutut jäniksen tasajalka-loikat kertoivat mammalle, että hajulla ollaan. Oivahan on siitä ihanteellinen kumppani, että ohjaaja ei pysty mieli-aloillaan tai kulkusuunnillaan sabotoimaan suorituksia. Kun haju tulee niin sinne mennään. Ja niinpä, melko kivuttomasti löytyivätkin kaksi ensimmäistä maalimiestä, jotka maltillisesti ilmaistiin. Kolmatta piilottelijaa saatiinkin sitten hakea hiukan kauemmin ja pakko on myöntää, että pieni pelon peikko käväisi jo kurkistamassa kun hajua ei alkanut löytyä.. Lisäksi onnistuimme hiukan sekoittamaan suunnistajaa ja erkaannuimme hetkellisesti suunnitelmasta. Joka kerran kun kellon kilinä loittoni, nousi toivo. Ja jokaisen tyhjän lenkin jälkeen muistui mieleen se-ainoa-hylsy, jossa viimeinen mm jäi löytymättä. Mutta sitten! Tuttu ja turvallinen BoingBoingBoing sai sydämen lähes pysähtymään. Ja pian kallion takaa ilmestyi otsalampun valokeilaan pieni irokeesipäinen sankari rulla suussaan. Mallikas luovutus, liina kiinni ja "Näytä!". Ja sieltä kivenkolosta löytyi se kolmas ja viimeinen maalimies. Koiran palkkauskin muistui tälläkertaa mieleen, mutta sitten tulivat onnen kyyneleet. Oiva oli silminnähden hämmentynyt mamman tunnepurkauksesta ja katseli niiskuttavaa ohjaajaansa silmät suurina ilmeellä "Mikä tässä treenissä nyt NOIN erikoista oli?"
Sitten pois metsästä ja palautetta kuulemaan. Nyt oli ohjaajan vuoro hämmentyä. Saimme testaajalta sellaista ylistystä ja suitsutusta että! Kyllä Oiva omasta mielestänikin on nimensä veroinen, mutta että se saumaton yhteistyö ja fiilis välittyy niin selvästi myös ulospäin. Arvosanaksi joka ikisestä kohdasta Erinomainen.
Sydän sykkyrällään onnesta palasimme kokoontumispaikalle ja sitten alkoi ilo-uutisten jakaminen. Uusi Hälytyskoira on valmistunut. Asia, jonka sisäistämisen laadusta en ole vieläkään ihan täysin vakuuttunut.
Tuohon hetkeen valmistautuminen alkoi yli neljä vuotta sitten. Ensin pentupäätöksellä ja myöhemmin pennun valinnalla. Ja oikein valitsin, siitä olen ollut koko ajan 100% varma. Evident Hero. Ilmiselvä Sankari. Ja nyt TSE:n hälytyskoira 3. polvessa.
Iso kiitos kuuluu monille:
Sarille ja Katjalle a) maailman parhaimman geeniperimän mahdollistamisesta ja b) siitä, että kaikista ennakkoajatuksista huolimatta juuri tuo veljistään poikkeava, musta-valkoinen, töpöhäntäinen juntti muuttui lopulta suosikiksi.
PiVesin treeniporukalle, joka mahdollisti treenaamisen aloittamisen jo 7 viikkoisen pörröpalleron kanssa ja joka on viettänyt kanssamme lukemattomia tunteja metsissä rämpien.
TSE:n kanssatreenaajille, joiden tuntimäärä ei myöskään ole pieni ja jotka ovat koittaneet kaikki nämä vuodet takoa päähäni TYD-aatetta.
Suurin kiitos tästä mahtavasta saavutuksesta kuuluu tietenkin Oivalle. Tuolle Rakkaalle, itsenäiselle mammanpojalle, joka on opettanut ohjaajalleen niin käsittämättömän paljon, etteivät sanat riitä kertomaan.