Sivut

lauantai 5. tammikuuta 2013

VUONNA 2012, osa 1

Palataanpas hetkeksi juuri ohitettuun vuoteen 2012 tapahtumineen.


Heti tammikuun alussa aloitimme vesikoiraporukalla hallitoko -kauden vuokraamalla Koirakoutsilta vakiovuoron kerran viikossa kevääseen asti. Kun Oivan motivaatiokin oli saatu kohdalleen niin täytyy sanoa, että nautin tokosta toden teolla kummankin perroherran kanssa. Tosin vaatii hyvää roolinvaihtamis -kykyä treenata ensin intopiukassa ohjeita odottavan virtapiiri-Elmon kanssa ja seuraavaksi heittäytyä itse inspiroimaan Oivaa.

Helmikuussa vietimme Pirkanmaan Vesikoirien toko-päivää Mouhijärvellä ProCanis-hallilla, kouluttajanamme Maria Mäkelä. Kunkin koirakon oli pitänyt etukäteen miettia muutama liike/asia, joihin haluaa ohjeita. Sovimme tietenkin porukalla etukäteen, että pyrimme kokonaisuutena saamaan mahdollisimman monipuolisesti liikkeitä päivälle. Sekä omista osuuksista, että kaverikoirien pätkistä saatiin kyllä aimoannos uusia vinkkejä.



Helmikuussa oli myös aika valmistaa synttärikakku tuttuun tapaan maksalaatikosta ja kissanruoasta kera kolmen nakkikynttilän. Mamman Rokkipoika 3v.



Alkuvuonna hakupuolella haasteita aiheutti edellistalven tapaan lumitilanne. Ei niinkään itse treenaamisen vaan enemmänkin treenaamaan pääsemisen osalta. Toki myöskään ajatus lumisten koirien tuntikausien autossa istuttamisesta ei innostanut juoksuttamaan työkavereita umpihangessa. Niinpä treeniaiheet muodostuivat pitkälti kaikesta muusta paitsi itse maaston etsintätyöskentelystä. Ohjaajien ja maalimiesten mielikuvitusta koeteltiin kun haluttiin kaikkea mahdollista ja mahdotonta koirien hämmentämiseksi. Myös rullailun mukavuutta ylläpidettiin nopeilla Back to basic -toistosarjoilla erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä. Mahdollisuuksien mukaan treenattiin myös paljon pihapiireissä, halleissa yms. vähälumisissa paikoissa. Tuli myös testattua, ettei fleecehaalari työliivien alla haittaa pätkääkään työskentelyä (vaikka melko hassulta näyttääkin).


Kuva: Eeva Kaataja

Etsintäkoiraporukkamme järjesti meille upean mahdollisuuden tutustua hajutunnistuksen kiehtovaan maailmaan kahden luennon ja yhden käytännönharjoitus -kerran avulla. Koulutuksesta vastasivat alansa ammattilaiset, Ilkka Hormila ja Sari Paavilainen.
Opimme paljon noista koirien ah niin ihmeellisistä kirsuista ja niiden toinen toistaan häikäisevämmistä kyvyistä. Ja teemasta voisi varmasti puhua vaikka maailman tappiin. Kiehtova aihealue, ei voi muuta sanoa!
Käytäntöön pääsimme tutustumaan asfalttijäljen avulla. Ensin jäljentekijä pyyhki itseään harsotaitoksella, joka sitten talletettiin Minigrip -pussiin alkuhajuksi. Sitten käveltiin jälki, jota vahvistettiin ruiskuttamalla suihkepullolla jäljentekijän pesuvettä. Jäljet tehtiin vilkkaasti liikennöidylle parkkipaikalle ja vieri viereen sillä tunnistusjäljen tavoite ja idea on seurata ainoastaan samaa hajua mikä alussa on annettu. Jäljen päähän jätettiin pieni, huomaamaton, metallinen esine, jonka luona ohjaaja palkkaisi koiran. Jäljentekijä poistui näkö- ja etenkin haju"piiristä", jotta koira ei missään tapauksessa saisi vainua ilmasta.
Täytyy myöntää, että hiukan jännitti tuo ensimmäinen koitos kun oli asiantuntija seuraamassa. Otin Een autosta ja puin jäljestysvermeet päälle. Sitten siirryimme lähelle jäljen alkua ja avasin pussin koiralle haistettavaksi. Ja totta tosiaan, Elmo veti kirsuntäydeltä hajua kuin ammattilainen konsanaan. Sitten ohjasin koiran jäljen alkuun. Vaikka olemme paljon jäljestelleet metsässä, en olisi uskonut, että tämä juna kulkee myös asfaltilla jossa on lukuisia muitakin hajuja. Mutta niin vain ElmoPelmonen eteni koko jäljen määrätietoisesti nenä maassa ja pysähtyi oikeaoppisesti esineelle. Tämä kissanruoka oli enemmän kuin ansaittu. Kaikki koirat saivat vielä toisetkin jäljet ja yhtä mallikkaasti meni sekin.
Sen verran innostuimme asiasta, että kävimme kevään/kesän aikana useammankin kerran myös vesikoiraporukalla kokeilemassa tätä jälkimuotoa hyvin tuloksin. Ainakin Oivalle tuo tarkkuutta vaativa jäljestys lisäsi tarkkuutta ja malttia myös metsäjäljelle.


Kuva: Eeva Kaataja

27.3. oli suuri päivä kun päivänvalon näkivät Oivan Etna-siskon kahdeksan kauan odotettua perropalleroa. Kolme pientä prinssiä ja viisi pientä prinsessaa. Kiinnostus näihin penneleihin oli vielä tavallistakin suurempi sillä yhden pojan oli määrä päätyä PiVesiläiseksi neljännessä polvessa. Tästä syystä olimme Sarin kanssa enemmän kuin innokkaita myös testaamaan pentueen ennen luovutusikää.

Viikot kuluivat ja vihdoin 5.5. koitti tuo jännittävä päivä. Onneksi myös Johanna ja Sami, joille yksi poju oli suunnitteilla, lähtivät Kokkolaan tulevaa pentuaan katsomaan sillä allekirjoittanut ja Sari viettivät edellisyön TSE-kokeessa. Parin tunnin yöunet johtivat hysteriaan ja ainoa oikea paikka meille oli todellakin takapenkillä.
Päivä kului mukavissa merkeissä pentusia pyöritellen ja testausten parissa. Ja löytyihän sieltä sellainen juuri passeli pieni PiVesiläinenkin.

Pikkuinen Ruffe

Oivan ihanainen Peppi-mamma                                                          Tuore äiti Etna





















Viikonloppu oli rankka, mutta kovin antoisa. Erityisen onnistuneeksi sen teki se, että osallistuimme Elmon kanssa perjantain ja lauantain välisenä yönä ensimmäiseen taidontarkistus -kokeeseemme oltuamme hälytyskelpoinen koirakko kahden vuoden ajan. Vaikka ohjaaja jännitti kuten aina ennenkin, ElmoEtsijä suoriutui mallikkaasti tyylilleen uskollisena ja läpäisimme kokeen hyvillä arvosteluilla.

                                                        


Toukokuun puolivälissä tein jotain sellaista, johon en olisi muutama vuosi sitten uskonut ikinä ryhtyväni. Eivätkä olisi uskoneet koirakaveritkaan.
Osallistuimme Elmon kanssa Mölli-Toko -kokeeseen. Koe järjestettiin Nokialla ja mukana menossa oli tietysti koko Oma PiVesin kannatusrinkimme. Ja hyvänen aika kuinka ohjaajaa jännitti. Kehään meno oli meikäläiseltä eräänlainen itsensä voittaminen jo sinällään. Koettelemus meni olosuhteet huomioiden ihan hyvin ja sillä irtosi 171 pistettä ja ALOkkaan luokkavoitto.





Toukokuuhun mahtui vielä vesikoira -esittelypäivä Linnainmaan Musti ja Mirri -liikkeessä ja olimme tuttuun tapaan paikalla edustamassa sankalla joukolla.
Koirilla ja omistajilla oli hauska päivä. Elmo viihdytti läsnäolijoita ja hurmasi kauppiaan jakamalla mainoslehtiä aivan intopiukassa. Ja kalliiksihan tämä visiitti tuli tietenkin kun Elmo riettaantui vallitsemaan itselleen leluja ihan suoraan hyllystä.. Ja mamma betalar.




Seuraavaksi päästään hehkuttamaan rokkipoikaa. Kesäkuun alussa osallistuimme Oivan kanssa ensimmäiseen loppukokeeseemme tiellä pelastuskoiraksi. Vuorossa oli päiväkoe ja paikkana Tottijärvi. Kiireisen pikkumiehen kanssa olen aina jännittänyt eniten paikallamakuu -osiota sillä tuolla malttamattomalla persoonalla into metsään ja hommiin on melkoinen. Eikä jännitystä lieventänyt yhtään se seikka, että odotellessa omaa vuoroamme alkoi taivaalta sataa jo valmiiksi kylmän ja märän ilman extraksi vielä golf -pallon kokoisia rakeita. Näissä tunnelmissa lähdimme koettelemukseen. Hallittavuus -osio meni olosuhteet huomioon ottaen ihan hyvin ja siellä se pienimies pötkötti määräajankin hievahtamatta. Maastoon päästessämme oma oloni helpottui, koska luotan Oivan etsintätyöskentelyyn. Ja vaikka tekemäni etsintäsuunnitelma oli H-U-O-N-O niin poika vaan porskutti ja nosti maalimiehen toisensa jälkeen hyvillä ilmaisuilla. On se vaan niin pätevä, pieni otus. 
Koko hommaan ei kamalasti aikaa tuhraantunut ja arvioinnissa Oiva sai isoa plussaa työskentelystään. Se meidät pelasti tälläkin kertaa.




Kesäkuun, ja samalla kesän, yksi kohokohta olivat Koirauinnin SM-kilpailut Hämeenlinnassa. Edellisestä kesästä innostuneena päätimme tänä vuonna koota ikioman PiVesi-joukkueen, mutta loppujen lopuksi innostus paisui paisumistaan ja kokonaista kolmen joukkueen voimin osallistuttiin. Ja useamman kerran käytiin oikein harjoittelemassakin, lähinnä veneestä hyppäämistä kunkin karvanaaman kohdalla. Ja kyllä me sitten vähän joukkuejakoakin suunnittelimme sen perusteella, pakko myöntää.

Kuva treeneistä: Sanna Kailanto

Kuva treeneistä: Sanna Kailanto

Itse kisapäivä oli edellisvuoden täysi vastakohta: lämpöä oli vain jokunen aste ja vettä satoi kaatamalla. Emme tietenkään antaneet moisen seikan haitata vaan olimme mukana koko sydämistämme. Vaikka sijoituksille emme uineetkaan niin hauskaa oli ja tästä tulee varmasti kesäinen perinne. Katselin jälkikäteen kotona tuloksia  ja itseasiassa Elmo olisi ollut lauantain yksilökilpailussa kolmas ajoilla, jotka ui joukkuekilpailussa sunnuntaina. Ja Nopeimman Vesikoiran titteli nyt kuitenkin.

Kuva: Juha Heino


Tähän päättyy osa 1. 
Jatkoa seuraa eli osassa 2 loput puoli vuotta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti